Rakkauden satama – Irina Wahlströmin ja Patrik Hellmanin elämä on nivoutunut Itämeren ympärille

Teksti: Johannes Roviomaa
Kuvat: Touko Hujanen

Kirjainen, ruotsiksi Kirjais, on sekä saari että saarella sijaitseva samanniminen kylä Paraisilla, Nauvon pääsaarten eteläpuolella.

Sydänkesän aikaan tämän paikan voisi kuvitella olevan tupaten täynnä autoja ja veneitä. Nyt, elokuun toisella viikolla, satamassa ei ole ruuhkaa. Irina Wahlström, 53, ja Patrik Hellman, 59, noukkivat meidät satamasta.

Pariskunta tutustui toisiinsa ensimmäisen kerran 1990-luvulla Turun sataman matkustajaterminaalissa. Tuolloin molemmat työskentelivät Silja Linella lähtöselvitysvirkailijoina. Itämeri on tuonut heidät yhteen ja antanut elannon sekä vapaa-ajan nautinnot.

Puemme pelastusliivit yllemme ja nousemme kaksikon alukseen, nimeltään Vattenkatten. Se toimii yhteysaluksena mantereen ja saaren välillä.

Alumiinirunkoinen vene on jykevää tekoa. Se on rakennettu vuonna 1989 viranomaisveneitä valmistavan yrityksen tehtaalla. Ohjaamossa on VHF-radio, syvyysmittari, tutka sekä karttaplotteri, jolla voi seurata veneen sijaintia.

”Olen syntynyt meren äärellä ja noussut ensimmäisen kerran jaloilleni veneessä”, Irina Wahlström sanoo.

Pariskunta viettää kesää myös purjehtien Ahvenanmaalla ja lähialueella, erityisesti luonnonsatamia kiertäen.

Itämeri on matala meri: keskisyvyydeltään 55 metriä ja syvimmästä kohdastaan 460 metriä. Kulkureitin kohdalla on vielä matalampaa: syvyysmittari kertoo, että jalkojemme alla vettä on 5,5 metrin verran.

Etenemme rauhalliseen tahtiin Saaristomeren suurimman yksityisen suojelualueen läpi.

Gullkronan suojelualue on 4800 hehtaaria, joka on noin viidesosa Helsingin pinta-alasta. Se tarkoittaa yli 6 700 jalkapallokenttää. Samalla tavoin kuin jalkapallossa, myös merensuojelussa pitäisi kunnioittaa yhteisiä pelisääntöjä.

Vesistöalue on ollut suojeltuna viime syksystä lähtien, ja se kattaa avomerta ja pieniä luotoja. Suojelualueella vesiviljely, merihiekan ottaminen ja muu merenpohjan voimakas muokkaaminen on kielletty. Alueilla, jossa kasvaa uhanalaista meriajokasniittyä on ankkurointikielto ja liikkumista on rajoitettu lintuluotojen läheisyydessä pesimäaikaan.

Kuljemme merisuojelualueen läntistä puolta ja ohitamme alueen keskipisteen, Gullkronan saaren.

Rantakalliolla seisoo vierekkäin punaisia torppia havupuiden syleilyssä. Rannan tuntumassa vedestä kohoavilla kivillä pönöttää merimetsoja valmiina vastaanottamaan vieraita.

Vielä joitakin vuosia sitten Gullkronan saaressa oli ympärivuotista asutusta. 

”Erikssonit lähtivät aina aamulla kello neljän aikaan kalastamaan verkoilla”, Wahlström kertoo vanhoista asukkaista. Kalaan ei menty turhan päiten: 1970-luvulla Itämerestä sai hänen mukaansa turskaa, haukea ja kampelaa niin paljon kuin jaksoi nostaa. Saaliit toivat elannon kalastajaperheille.

Ajat ovat muuttuneet. Sittemmin teollinen kalastus, eritoten kirjolohiviljelmät, ovat vieneet elinkeinon perinteisiltä kalastajilta.

Gullkronan merisuojelualue perustettiin alun perin BSAG:n Saara Kankaanrinnan ja Ilkka Herlinin aloitteesta. He ovat BSAG:n perustajia ja omistavat nykyisin Gullkronan sataman. Wahlström kertoo, että Herlin ja Kankaanrinta rakastuivat saareen ja menivät siellä myös naimisiin.

Wahlström ja Hellman ovat olleet mukana perustamassa Gullkronan merisuojelualuetta yhdessä noin kahdenkymmenen kalastuskuntalaisten sekä ympäristöhallinnon edustajien kanssa.

Siellä sijaitsee myös heidän mökkinsä.

Wahlström kertoo, että maanomistajan näkökulmasta suojeleminen ei vaatinut kuin “muutaman Keilarannasta käsin järjestetyn etäkokouksen”.

Wahlström laittaa veneeseen lisää vauhtia. Lähestymme heidän mökkisaartaan parinkymmenen solmun eli noin neljänkymmenen kilometrin tuntinopeutta. Veden päällä vauhti tuntuu kovemmalta kuin maan päällä.

Matkan varrella ohitamme Bultarnan saaren, joka kuuluu valtion omistamaan Saaristomeren kansallispuistoon.

Hellman kertoo, että kansallispuistoihin liittyvistä säännöistä huolimatta silloin tällöin päiväretkeilijöitä tai veneilijöitä tapaa edesvastuuttomasti virittelemästä avotulia saarella. Yhtenä vuonna saaristossa oli hyvin kuiva keli ja rivakka pohjoistuuli. Avotulen takia saarelle hälytettiin pelastuslaitoksen alus, joka sireenien pauhatessa saapui viidessätoista minuutissa paikalle sammuttamaan isoa nuotiota.

Myös muut saaristoetikettiin kuuluvat käyttäytymistavat ovat toisinaan hakusessa.

”Kaikki veneilijät eivät ymmärrä merenkulun sääntöjä ja ajavat miten sattuu. Usein se on sillä tavalla, että mitä suurempi ja nopeampi vene, sitä vähemmän kunnioitusta muita merellä liikkujia kohtaan”, Hellman sanoo.

Hellman paheksuu sitä, miten satamiin saavutaan ja niistä lähdetään urut auki, aiheuttaen merkittävää aallokkoa, joka voi vahingoittaa satamassa kiinnitettyinä olevia veneitä.

Tällä kertaa kanssaveneilijöitä ei ihmissilmin näy, mutta taivaalla lentävät merimetsot saattavat kuitenkin tiirailla myös muita merenkulkijoita.

Rakkaus Itämerta kohtaan kulkee Wahlströmin suvussa. Irinan isä, Antti Wahlström, purjehti aikoinaan kilpaa maailman merillä ja osallistui kansainvälisen purjeveneliiton toimintaan.

Saaristossa pariskunta pystyy irtautumaan kiireestä ja stressistä. Mökistä löytyy ainoastaan kaasukäyttöinen liesi ja jääkaappi, mutta ei sähköä tai juoksevaa vettä. 

”Saaressa voi olla miten vaan ja mennä uimaan nakuna ja olla välittämättä yhtään mistään. Saa olla oma itsensä”, Wahlström sanoo.

”Elämme luonnon armoilla. Saaristomeri on meidän televisio, jota tarkkaillaan. Välillä luonto on aika julmakin”, Hellman sanoo.

Pariskunnalla on huumorintajua. Siitä kertoo se, että he nimeävät kaikki saaren lähistöllä asustavat eläimet mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Saaren kyykäärme on nimetty venäläissyntyisen taidesäveltäjän Igor Stravinskyn mukaan.

Luodolla asuu myös merilokki, jonka nimi on Néro. Hänen vaimonsa on puolestaan Lady Gaga, koska “merilokki ääntelee uhan ilmaisemiseksi ga-ga-ga”, Hellman ääntelee. 

Saaren tärkein asukki on kuitenkin eräs meriharakka, joka on pesinyt saarella vuodesta 1998. Mustavalkoinen, oranssinokkainen meriharakka on nimetty Jackiksi – tai Punaiseksi paroniksi. Meriharakka on ikuistettu myös Wahlströmin isän suunnittelemaan lippuun, joka liehuu saaren laiturilla. Saarella on vieraillut purjehtijoita läheltä ja kauempaa, Tanskasta, Hollannista ja Englannista.

Patrik ja Irina syöttävät Jack-meriharakalle kissankuivamuonaa, ja se herättää pariskunnan joka aamu koputtamalla nokallaan veneen ikkunaan. Pariskunta nukkuu veneessä. Tänä vuonna lintu on saanut kolme poikasta, jotka ovat lähteneet jo etelään – Hollantiin, Englantiin tai jonnekin päin Afrikkaa.

Vihdoin olemme perillä saaressa. Mökkikausi alkaa toukokuun puolessa välissä ja loppuu syyskuussa. Mökille lähdetään aina kotoa Paraisilta viikonloppuisin suoraan töiden jälkeen, jos säät sallivat.

Hellman kiinnittää veneen laituriin, jossa on paikka kahdelle veneelle. Saaren koko on 11 hehtaaria, joista kolme on pariskunnan käytössä.

”Täällä on nyt vedenpaisumus poikkeuksellisen meriveden korkeuden takia. Saari näyttää aivan erilaiselta kuin se yleensä on”, Wahlström sanoo. 

Wahlströmin isoisä oli valokuvaaja Osvald “Hede” Hedenström (1913–1998). Hän oli Suomen ensimmäisiä lehtikuvaajia.

Hedenström osti alunperin mökkipaikan vuonna 1964 suostuteltuaan pitkään Gullkronan saarella asuvien Erikssonien kalastajasuvun kauppaan.

Taivaalla saaren yllä liitelee merikotka, joka on saanut tänä vuonna kaksi poikasta.

Vuonna 2002 rakennetun vierasmökin sisällä on pronssinen veistos Irinan enosta, Kaius Hedenströmistä (1943–2006), joka oli myös valokuvaaja. Hän oli aikoinaan pelastamassa merikotkaa sukupuutolta, muun muassa osallistumalla niiden talviruokintaan 1960- ja 70-lukujen taitteessa.

Merikotka on Suomen suurin lintu, jonka siipien kärkiväli voi olla jopa 2,5 metriä. Se pesii huhtikuussa alkaen. Vielä 1900-luvun alussa Suomen valtio maksoi merikotkan ampumisesta tapporahaa “vahinkoeläimen hävittämisestä”.

Pitkäjänteinen suojelutyö pelasti merikotkan sukupuutolta. Asiantuntijoiden mukaan nykyisin merikotkia on toistatuhatta.

Kartoitamme saarta ensin kävelemällä. Rannassa on aikaisemmin ollut hiekkaa. Ohitamme lumpeenkukkalammen, jota pariskunta haluaa elvyttää. Se on kärsinyt rehevöitymisestä – niin kuin Itämerikin.

“Leppä pudotti kaikki lehtensä lampeen, ja kun biomassa kasvaa liian suureksi, se ei ole vesistölle hyvä”, Hellman sanoo.

Itämeren tila on kohentunut lähivuosien aikana. Yksi merkki siitä on rakkolevän lisääntyminen. Viime vuonna pariskunnan mökkirantaan asennettiin uusi poiju, ja sukeltaja sanoi, että “vesi on kirkasta kuin akvaariossa”.

Voimakas tuuli on repinyt kesän aikana saaristomäntyjä juuriltaan. Pariskunta ei liian kovan puhurin takia ole voinut viettää aikaa saaren eteläpuolella, jossa he istuvat usein puisilla rantatuoleilla ja pisteyttävät purjehtijoiden etenemistä kuin merenkulun tuomareina. Tiirat ja merilokit pesivät länsipuolella saarta. Silloin sinne ei ole mitään asiaa.

Kalliolla kasvaa haavankeltajäkälää, joka näyttää siltä kuin pensselillä olisi maalattu rauhanmerkkejä kiveen.

Taivaalta ripeksii vettä ja tuuli yltyy. On aika mennä sisälle. Mökin sisällä tervan tuoksu tarttuu sieraimiin.

Wahlström puhuu ruotsia, suomea ja englantia sekaisin ja tuo pöydälle kahvia ja pullaa. Ikkunasta näkyy västäräkkejä, pääskysiä ja kalalokkeja. Suurin osa saaristossa viihtyvistä linnuista on jo aloittanut syysmuuton.

Hellman sytyttää kamiinan tulen ja istahtaa tuolille.

Hellman on Kaskisten sataman toimitusjohtaja. Hän on tehnyt pitkän työuran meriliikenteen ja rahapelien parissa.

Molempien sukulaiset ovat myös saaneet elantonsa varustamojen johtotehtävissä merillä: Patrik Hellmanin kummisetä oli aikoinaan Silja Linen toimitusjohtaja ja Irina Wahlströmin kummisetä puolestaan Finnlinesin toimitusjohtaja.

Pariskunnalla ei ole yhteisiä lapsia, mutta Hellmanilla on aikaisemmasta liitostaan poika. Hän opiskelee merikapteeniksi.

Kaskisten satamasta kulkee 1,2 miljoonaa tonnia rahtia vuodessa, noin prosentti Suomen teollisesta laivaliikenteestä.

”Laivojen jätteiden keräämisessä pitäisi olla kaikissa satamassa samanlaiset säännöt ja toimintatavat”, Hellman sanoo.

Kaskisten satamasta laivat kulkevat koko Itämeren alueelle, mutta myös Englantiin, Hollantiin, Belgiaan, Pohjois-Afrikkaan ja Italiaan. Jatkossa myös valtameren yli Yhdysvaltoihin.

Wahlström puolestaan työskentelee projektipäällikkönä merenkulkuun liittyvissä projekteissa teollisuustalouden laitoksella Åbo Akademissa. Taustaltaan hän on biokemisti. Lisäksi hän on opiskellut merenkulun MBA-tutkinnon Greenwichin yliopistossa Lontoossa.

Nyt hänen työpöydällään on esimerkiksi kysymys siitä, miten merilogistiikka voitaisiin saada tehokkaammaksi ja alukset ympäristöystävällisemmiksi. THE SEA on Åbo Akademin kärkihanke, jossa meribiologian, teollisuustalouden, julkishallinnon ja merilainsäädännön tutkijat tekevät yhteistyötä.

Wahlström kertoo, että laivaliikennettä säädellään kolmella tasolla. Laineilla näkyvät  kansainvälinen merenkulkujärjestö (IMO), EU ja kansalliset vaatimukset. 

”Merenkulku on tyypillisesti kulkenut ympäristöasioissa jälkijunassa. Laivojen elinkaari on pitkä. Säädökset eivät ole olleet tarpeeksi dynaamisia”, Wahlström sanoo – kuin diplomaatti.

Merensuojelussa kaivattaisiin tiukempaa ympäristösäätelyä. Kauppamerenkulku tuottaa globaalisti noin kolme prosenttia kaikista päästöistä.

Yksi esimerkki ympäristöasioista liittyy veneilijöiden jätevesiin. Wahlström pohtii, kuinka paljon ihmiset hyödyntävät satamista löytyviä kelluvia imutyhjennysasemia, joihin voi ilmaiseksi tyhjentää veneen jätteitä. Satamamaksuihin yleensä sisältyy muiden palveluiden lisäksi wc ja suihku.

“Esimerkiksi meillä on 40:n litran tankki. Se on aika vähän. Huvivenesatamissa pitäisi olla käytössä jonkinlainen systeemi, jonka kautta todennettu tyhjennysaseman käyttö huomioitaisiin satamamaksun yhteydessä”, Wahlström sanoo.

Sitä, mitä rakastaa, haluaa myös suojella.

Itämeren pelastajat -reportaasisarjassa sukelletaan pinnan alle, vieraillaan Suomen suurimmalla yksityisellä merisuojelualueelle, hypätään maanviljelijän traktorin kyytiin, matkustetaan rahtilaivalla ja keskustellaan ympäristötaiteilijan ja yrittäjän kanssa.

Johannes Roviomaa on toimittaja, käsikirjoittaja ja Arktisen keskuksen vieraileva tutkija, joka on erikoistunut ilmastonmuutokseen, arktiseen alueeseen ja ruokajärjestelmään. Hän on saanut yhdessä työryhmän kanssa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon (2018) ja Kanava-palkinnon (2017).

Touko Hujanen on reportaasiin erikoistunut kuvajournalisti. Hänet on palkittu muun muassa vuoden kuvajournalistina (2019, 2018) ja vuoden lehtikuvaajana (2011) sekä Discovery Awardilla (2020).