Luonnon monimuotoisuus on uudistavassa maataloudessa sekä keino että päämäärä

Toisen maailman sodan jälkeinen vihreä vallankumous laittoi maataloudessa kirjaimellisesti pyörän pyörimään niin meillä kuin maailmalla. Sotien jälkeinen teknologinen nousukiito vauhditti maatalouden koneellistumista ja kemiallistumista. Olihan sotatoimien seurauksena tehty uusia, joskin synkkää viittaa kantavia keksintöjä, jotka rauhan tultua valjastettiin jälleenrakennuksen käyttöön. Teknologisen harppauksen myötä pelloilta saivat väistyä niin juhdat, hevoset kuin ihmisetkin.

Sama maatalouden kehitys saapui aikanaan myös meidän raukoille rajoillemme. Yhtä aikaa, kun maatalouden tehokkuus ja sadot kasvoivat Suomessa ruokkien lisääntyvää väestöä, alkoi kaupungistuminen. Tällä hetkellä suomalaiset sukupolvet elävät historiallisia aikoja – meille on syntymässä ensimmäinen iso sukupolvi kolmannen polven kaupunkilaisia. Samalla kun maanviljely on siirtynyt yhä harvempien harteille, luontosuhteemme on murroksessa. Meidän ei ole pakko välttämättä kohdata luontoa joka päivä ja voimme räätälöidä siitä juuri itsellemme sopivan kokemuksen: sunnuntaiaamun harras hetki metsän keskellä, kesäpäivän liplattelu saaristoluonnossa tai vaellus kansallispuistossa läpi puuttoman tunturiylängön.

Samalla kun vastakkainasettelu suojelun ja hyötynäkökulmien välillä on voimistunut, jokainen meistä tarvitsee luontoa vähintään yhtä paljon kuin ennenkin, asui sitten maalla tai kaupungissa. Luonto ja luonnon monimuotoisuus elättävät meidät. Nykyiset pääravintokasvimme ovat luonnosta peräisin ja ne myös kasvavat luonnossa – maatalousluonnossa. Meidän kaikkien olisi tärkeää ymmärtää, että nälän kautta ihmiskunta on yhteydessä luontoon, todennäköisesti hamaan tulevaisuuteen asti.

Luonnon monimuotoisuuden hyödyntäminen maataloudessa vaatii nöyrtymistä

Maanpäällisen luonnon monimuotoisuuden kysymykset ratkaistaan maankäyttösektorilla ja siksi myös maataloudella on oma vastuunsa siitä. Tutkimustietoa siitä, millä tavoin maatalous heikentää luonnon monimuotoisuutta, on paljon. Jos pellolta ja peltoympäristöstä jatkuvasti poistetaan jotain antamatta samalla tilalle jotakin, niin aikaa myöten pelto ja ympäristö köyhtyvät.

Haitallisia lajeja satokasvin ympäriltä torjuttaessa katoaa usein myös monimuotoisuudelle tärkeitä lajeja. Siksi monokulttuurinen maanviljely aiheuttaa luontokatoa. Luonnon monimuotoisuuden kannalta kestävämpää olisi tasapainoon pyrkiminen. Ajatus on, että “pellolta ei tarvitse poistaa kaikkia pahiksia, riittää että hyviksiä on enemmän”. Tällöin viljelijä sekä vaalii että hyödyntää luonnon monimuotoisuutta satokasvin viljelyssä eikä pyri poistamaan satokasvin ympäriltä kaikkea ylimääräistä elämää.

Miksi jälkimmäiseen toimintatapaan ei sitten olla jo siirrytty isossa mittakaavassa? Ei ole nykypäivän maanviljelijöiden syy, että luonnon monimuotoisuus on uhattuna. Mutta nykypäivän maanviljelijöiden käsissä on osa niistä avaimista, joilla maatalouden luonnon monimuotoisuutta köyhdyttävä kehitystä voidaan hillitä. Ratkaisut luonnon monimuotoisuuden elvyttämiseen maatalousympäristössä voivat löytyä niistä viljelytavoista, jotka olivat ennen vihreää vallankumousta olleet käytössä jo pitkään ihmiskunnan historiassa.

Eivät viljelykierto, kesannointi, eloperäisen aineksen hyödyntäminen tai geneettisen monimuotoisuuden vaaliminen ole meidän aikamme uusia maatalousinnovaatioita. Ne vain jäivät maataloustuotannon tehostumisen jalkoihin aikana, jolloin maailma toipui sodasta ja tehostumisen nurjaa puolta ei välttämättä nähty tai ymmärretty. Tarvitaan nöyryyttä ja halua tunnustaa tosiseikat, ennakkoluulotonta asennetta, kykyä oppia uutta sekä viedä tutkimustietoa käytäntöön pelloille. Ei ihan mutkaton juttu, mutta onneksi maanviljelijät ovat luonnostaan monitaitureita.

Ihmiskunta ei pärjää ilman luonnon monimuotoisuutta

En nyt haikaile paluuta nauriskuoppaan, vaan sen tosiseikan tunnustamista, että lopulta me emme pärjää täällä ilman luontoa ja sen mekanismeja. Emme, vaikka olisimme kuinka harjaantuneita niitä jalostamaan, ohjailemaan, rajaamaan ja eliminoimaan. Lopulta luonto vyöryy aina takaisin ja mitä enemmän sorkimme systeemiä, sitä enemmän se menee sekaisin. Ratkaisut, jotka tällä saralla löydetään ovat arvokkaita meistä ihan jokaiselle.

Sitä paitsi ne luontokokemukset, sunnuntaiaamun harras hetki metsän keskellä, kesäpäivän liplattelu saaristoluonnossa tai vaellus kansallispuistossa läpi puuttoman tunturiylängön. Nekin ovat kauniita ja ainutkertaisen arvokkaita asioita itsessään. Yhtä kauniita ja arvokkaita kuin heräävän mullan tuoksu, kun huhtikuisen keskipäivän auer väräjää lumilaikkuisen peltomaan yllä, ja kiuru kutsuu kesää korkealla taivaankannella.