”Takaisin luontoon hajoaminen riittää elämän tarkoitukseksi”
”Se, että ymmärrämme, että elämä on haurasta voi jopa lisätä elämäniloamme. Voimme nähdä kauniina ja ihmeellisinä asioita, jotka eivät ole itsestään selviä”, Teemu Lehmusruusu, 43, sanoo.
Teksti: Johannes Roviomaa
Kuvat: Miikka Pirinen
Hän on kuvataiteilija ja Aalto-yliopiston taiteen ja median laitoksen väitöskirjatutkija. Lehmusruusun Pelto-observatorio -installaatioteos oli kesän aikana nähtävillä Porin Kirjurinluodolla, Hanhipuiston lammen rannalla.
Taideteos oli eräänlainen maanalainen sääasema, jossa yleisö pystyi havainnoimaan kasvukauden vaiheita ja maaperässä tapahtuvia muutoksia. Timpuri Santeri Pöytäniemen rakentaman hirsirunkoinen kehikon sisällä oli liikkuvaa kuvaa, jota heijastettiin saviveistokseen.
Pelto-observatorio oli reaaliaikaisesti yhteydessä Qvidjan tutkimustilan pelloilla lähetettyihin tietoihin: maan lämpötilan, kosteuden ja hiilidioksidin vaihteluihin, jotka muovasivat puolestaan teoksen kuva- ja äänimaisemaa. Bassoklarinetin, viritetyn flyygelin ja baritonikitaran äänet johdattivat yleisön maan sisälle ja maaperän tapahtumiin.
Matkustimme idean alkujuurille Lehmusruusun “prosessitilalle” Labbölen kylään, Kemiönsaarelle. Istahdamme Lehmusruusun tuvan olohuoneeseen. Sukellamme suoraan syvään päätyyn – kuolemaan ja taiteeseen.
Teos on tekijälleen hyvin merkityksellinen – “eräänlainen maallinen mausoleumi tai hautapaikka”. Temppeliä muistuttava hiljentymisen tila.
”Se on rauhan tekemistä oman materiaalisen kiertokulun kanssa. Loppujen lopulta takaisin luontoon hajoaminen riittää elämän tarkoitukseksi”, Lehmusruusu sanoo.
Eräs taideteoksen nähnyt ihminen oli sanonut, että tunnekokemus oli vastaavanlainen kuin “Sikstuksen kappelissa”.
Vatikaanissa sijaitsevasta kappelista löytyvät italialaisen renessanssitaiteilija Michelangelon maailmankuulut freskot – Aatamin luominen ja Viimeinen tuomio.
Menemme pihalle syömään herneitä. Kipuamme puisia tikkaita pitkin sisälle latoon, joka on tarjonnut tilallisen esikuvan Porin taideteokselle. Sisään mennessä täytyy ikään kuin kumartaa. Ladon sisuksista löytyy puuromua, vanhoja ruosteisia laitteita, lautakasoja. Katto on tehty ylimääräisistä jämäpaloista.
”Tämä on kuin portaali, joka auttaa näkemään nykyhetken paremmin. Tämä on joskus ollut päivittäisessä käytössä, mutta nyt se on hylätty. Hieman apokalyptinen tunnelma.”
Kävelemme mökin pihalta kivenheiton päässä olevalle rotkon reunalle, josta näkyy virtaava oja.
Lehmusruusu on opiskellut valtio-oppia Helsingin yliopistossa ja valokuvataidetta Taideteollisessa korkeakoulussa, nykyisessä Aalto-yliopistossa.
Lehmusruusu kertoo, että saksalaisen taiteilijan Hito Steyerlin opetukset Berliinissä ovat olleen hänelle taideopiskelujen vaikuttavinta aikaa. Tuolloin häntä alkoivat kiinnostamaan erilaisten hybridimuotojen yhdistäminen taiteessa.
Sillä tiellä Lehmusruusu on edelleen. Ei ole ihme, että hänestä tuli taiteilija, joka lähestyy ympäristöteemoja monialaisesti taiteen keinoin. Viimeisen neljän vuoden ajan hän on tehnyt tiivistä yhteistyötä maaperän ja ilmaston tutkijoiden kanssa.
Alunperin Lehmusruusun kiinnostus maaperää kohtaan on syttynyt vaellusmatkoilla Finnmarkissa, Koillis-Norjassa sekä Islannissa.
“Minua kiinnostaa ajatus kivisestä planeetasta, joka on jollain ihmeellä saanut ohuen ihon – maaperän, johon elonkierto perustuu.”
Lehmusruusun tupa on levon ja luovuuden lähde, eräänlainen taidelaboratorio, jossa hän käy ympäri vuoden perheensä kanssa. Perheeseen kuuluu puoliso sekä 6- ja 9-vuotiaat lapset. Sen ympärillä voi seurata vanhaa talousmetsää, johon ei enää kosketa. Naapurustossa asuu runoilijoita, muusikoita ja kuvataiteilijoita.
Lehmusruusu kertoo, että nähdessään metsässä kaatuneen ja lahonneen puun, hän ajattelee, että se on uusi talo hajottajille. Pihalleen hän haluaisi tehdä metsäpuutarhan, jossa kasvaisi sekaisin hedelmäpuita, pensaita ja kukkia.
”Rauhassa lahoaminen on nykypäivän luksusta. Olemme tulleet sokeiksi sille, minkä päällä seisomme.”
Vuonna 2017 Lehmusruusun valotaideteos Maa jalkojemme alla heijastettiin Säätytalon puistossa osana LUX Helsinki -valofestivaalia. Teoksessa oli Pauliina Haasjoen runoja. Teoksen tausta-ajatuksena oli se, että nuori astronautti erkaantuu maapallolta avaruuteen tarkkailemaan kivistä planeettaa ulkoapäin.
”Haasjoen runot resonoivat hyvin voimakkaasti sanallisesti samojen ilmiöiden äärellä. Teos oli tapa luoda tilaa koetella dystopiaa ja utopiaa, uskoa ja epäuskoa, toivoa ja toivottomuutta.”
Valokuvafestivaalin yhteydessä Lehmusruusu tapasi joutsenolaisen maanviljelijä-tutkija Juuso Joonan, joka on uudistavan maanviljelyn pioneereja Suomessa. He keskustelivat ja vaihtoivat yhteystietojaan, ja Lehmusruusu sai käteensä nipun tieteellisiä artikkeleita uudistavasta viljelystä.
Idea yhteistyöstä sai alkusysäyksen. Lopulta syntyi taidetta ja tiedettä yhdistävä Trophic Verses -hanke, joka sai nelivuotisen apurahan Koneen säätiöltä. Hankkeen aikana syntyi myös samanniminen kirjajulkaisu, joka on Lehmusruusun ja Saara Karhusen toimittama. Se on kokoelma tutkijoiden ja taiteilijoiden ajatuksia maaperästä.
Neljän vuoden ajan Lehmusruusu työryhmineen kävi vuoropuhelua Carbon Actionissa aktiivisten ilmasto- ja maaperätutkijoiden, maanviljelijöiden ja taiteilijoiden välillä. Oli maatilavierailuja, keskustelutilaisuuksia ja projekteja, joissa yhdistyivät tiede ja taide, tunnekokemus ja tutkittu tieto. Yhteistyö jatkuu edelleen.
”En ole tässä yhteydessä tavannut ketään, joiden työtä en arvostaisi. Saman tuntemattoman äärellä tässä ollaan.”
Lehmusruusu kertoo, että hän ei yritä tehdä itsestään biologia, maaperä- tai ilmastotutkijaa. Taiteellisessa työssä tärkeintä on pitää uudenlaiset kokemuksen “mahdollisimman puhtaina”.
“Minulla on pakottava tarve saada yhteys siihen, mitä pinnan alla tapahtuu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi ymmärtää sataprosenttisesti maaperän kemiaa. Jokaisella ihmisellä on oikeus maasuhteeseen.”
Joskus yksittäinen, tunne tai ajatus voi toimia sytykkeenä taiteelle – ja auttaa määrittelemään jotain sellaista, jolle emme löydä sanoja, Lehmusruusu kertoo.
Juuri tässä piilee taiteen mahdollisuudet: voi tarkkailla maailmaa ja ihmisenä olemista monesta eri lähtökohdasta kaikin olemassa olevin aistein ja niitä kehittäen. Taiteilija voi itse määritellä, kuinka paljon erilaista taustatutkimusta pitäisi tehdä.
”Työni kytkeytyy erityisesti ympäristötunteisiin. Taiteen avulla voi käsitellä sellaisia ulottuvuuksia, mitä traktorikatalogit eivät tuo esiin.”
Häntä kiehtoo myös maagisen realismin ja mystiikan yhdistely ympäristöaiheisiin.
Lehmusruusu kertoo, että yksi perustavanlaatuinen hetki oli tutkija-maanviljelijä Tuomas Mattilan tilalla vierailu vuonna 2018.
“Mattila sanoi minulle, että hän laskee peltopinta-alaa kuutioina, tilavuuksina, ei pelkästään hehtaareina. Se nyrjäytti käsitteeni maisemataiteesta”, Lehmusruusu kertoo.
Nykyään Lehmusruusu puhuu laajennetusta havainnoinnista, jossa esimerkiksi pelto tai metsä ei ole vain pintoja vaan tilavuuksia, joihin liittyvät yhtä hyvin luonnontiede kuin olemassaolon kysymykset. Mitä maaperä kätkee sisäänsä, miltä se tuoksuu, tuntuu ja kuulostaa eri vuodenaikoina.
“Emme me silti tavoita mikrobeja, kaasuja tai esimerkiksi sitä, millä tavalla maa virtaa mereen.”
Lehmusruusun mielestä yksi taiteen tehtävistä on pohtia olemassaolon kysymyksiä. Mielekkäin tapa tähän on nähdä taide hyvin laaja-alaisesti.
”Jos en kokisi tätä mielekkääksi ja merkitykselliseksi niin en todellakaan jaksaisi tehdä tällaista urpoa ammattia, jossa on koko ajan kusessa ja rahat loppu”, Lehmusruusu kertoo hieman naurahtaen.
Lehmusruusu on miettinyt myös “poeettista aktivismia”, jossa tutkimus, taide ja konkreettinen osallistuminen ovat yhdessä.
”Aktivismin eri muodot voivat toimia hyvin eri aikajänteillä ja vaikuttaa eri osissa ihmistä.”
Voiko Itämerta suojella taiteen avulla?
Lehmusruusu unelmoi “kognitiivisen evoluution harppauksesta”. Hän toivoo, että ihmiset pystyisivät havaitsemaan luonnon “oikealla painoarvolla” ja kokemaan sen hoitamisen merkityksellisinä. Yhtenä elämän tehtävänä.
”Ilman muuta tarvitsemme poliittista ohjausta, lainsäädäntöä ja luonnon suojelua regulaation avulla. Toivoisin, että myös yksilötasolla hoivan tunne tuottaisi merkityksellisiä tapoja asuttaa tätä planeettaa.”
Lehmusruusu haluaisi, että ahdistuksen ja toivon rinnalla ymmärrettäisiin planeetan kauneus ja merkityksellisyys, jossa luonnonsuojelu olisi itsestäänselvyys, eikä asia, josta pitäisi erikseen debatoida.
Ympäristön tilasta johtuvaa ahdistusta tai pelkoa ei tarvitse myöskään peitellä tai kieltää. Taide voi olla hyvä apukeino näiden tunteiden tarkasteluun. Tutkijoilla, jos jollain, on voimakkaita ympäristötunteita, joista ei harvemmin käydä keskusteluja. He saattavat jäädä kokemustensa kanssa ikään kuin yksin.
“On hyvin merkityksellistä olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, jotka näkevät asioiden tilan samalla tavalla, mutta eri kulmasta.”
Tänä vuonna Lehmusruusu piti puheen Baltic Sea Action Groupin järjestämässä “4 per 1000” -tapahtumassa Kalastajatorpalla Helsingissä. Kansainvälinen ”4 per 1000” -aloite kannustaa siirtymään kohti kestävää maataloutta.
Hän puhui taiteellisesta työstään ja teoksistaan tutkijoille ja eri sidosryhmille.
Lehmusruusu kertoo, että tutkijat, viljelijät ja aktivistit tulivat puheen jälkeen juttelemaan. Muun muassa Elokapinan jäsenet olivat sanoneet, että juuri tällaiset teokset antavat voimaa aktivismille.
“Helposti voisi ajatella, että kaikki muu kuin suora toiminta tuntuu ajan haaskaukselta”, Lehmusruusu sanoo.
Planeetan monikriiseihin reagoiminen vaatii myös monenlaisia lähestymistapoja.
Kaikki keinot on otettava käyttöön, Lehmusruusu sanoo. Taide, jos jokin on regeneratiivista: se uudistaa ajattelua ja olemisen tapoja.
Itämeren pelastajat -reportaasisarjassa sukelletaan pinnan alle, vieraillaan Suomen suurimmalla yksityisellä merisuojelualueelle, hypätään maanviljelijän traktorin kyytiin, matkustetaan rahtilaivalla ja keskustellaan ympäristötaiteilijan ja yrittäjän kanssa.
Johannes Roviomaa on toimittaja, käsikirjoittaja ja Arktisen keskuksen vieraileva tutkija, joka on erikoistunut ilmastonmuutokseen, arktiseen alueeseen ja ruokajärjestelmään. Hän on saanut yhdessä työryhmän kanssa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon (2018) ja Kanava-palkinnon (2017).
Miikka Pirinen (s. 1985) on dokumenttivalokuvaaja, joka työskentelee suomalaisille ja kansainvälisille asiakkaille. Hänet on palkittu kuusi kertaa Vuoden lehtikuvat -kilpailussa. Pirinen on dokumentoinut fossiilisen kaivosteollisuuden työntekijöitä osaksi reilusta siirtymästä kertovaa tietokirjaa Likainen työ (Like, 2023).